lauantai 28. syyskuuta 2013

Näyttelykausi avattu


Ensimmäinen syksyn näyttelyistä oli Kontiolahdella eilen. Meidän lupat syntyivät tänä keväänä niin myöhään ettei A-luokan kaneja ollut sinne ilmoittaa kuin kaksi. Lisäksi yksi naaras lähti nuorten luokkaan. Tosin edellisenä päivänä sain melkein harmaita hiuksia, karvanvaihtoisina ne eivät olleet mikään mieltä ylentävä näky. Tuumasin jo hetken etten vie niitä lainkaan, turkista kun tulee suurin osa pisteistä. Kuitenkin mukaan lähtivät, kun oli ilmoitettu. Tuomari antoi kuitenkin kahdelle 93p ja yksi, se "pahin tapaus" sai ihan oikeutetusti huimat 91p.  Onpahan nyt kausi avattu :) 
Seuraavaksi suunnitelmissa Helsinkiä ja Jyväskylän suuntaa. Sinne jo ehtii useampi kasvaa aikuiseksi ja kasvattaa turkkejaan.

Jännittävä viikko on edessa. Ensimmäiset luonnonkeltaisen suvun lupat pitäisi syntyä tiistaina. Toinen naaraista on selvästi kantava ja maha on suuri mutta toinen naaras näyttäisi tyhjältä. Niin se näytti kyllä viimeksikin ja poikasia teki silti.

Meidän Jadesta olen ollut kovin huolissani, sen henkinen kunto ei ole palautunut hyvin karkureissun jälkeen. Lievää eroahdistusta on ollut ja pimeässä huomaa selvästi että epävarmuus lisääntyy. On tosin ollut aina stressiherkkä koira, mutta nyt se näkyy vielä selvemmin. Onhan tapahtuneesta vasta kaksi viikkoa, eikä kukaan voi meille kertoa mitä Jade on matkoillaan kokenut. Voin vain kuvitella mitä sen päässä on liikkunut kun se huomasi ettei löydä enää takaisin luoksemme metsässä. Toivottavasti aika korjaa haavat, on vain sydäntäsärkevää katsoa koiraa joka pelkää häviävänsä joka hetki, ollessaan kotipihan ulkopuolella.




perjantai 13. syyskuuta 2013

Hui kauhia, hirvikoiria :(

Kahden päivän aikana olen elänyt sellaisia hetkiä joita en soisi kenenkään kokevan.

Lähdin keskiviikko aamuna koirien kanssa marjaan Kiihtelysvaaran rajalle Rutnikkaan. Maisemat ovat tutut jo vuosien takaa, olemme usein käyneet siellä lenkillä tai marjassa. Mukana oli Jade, Fiona ja Halla. Hakkuuaukealla koirat pyörivät puolisen tuntia lähelläni kunnes Halla ja Jade saivat vainun jostain - todennäköisesti hirvestä, ja sitten mentiin. Fionakin juoksi aukean laitaan muiden perässä mutta palasi takaisin. Yleensä koirat heittävät pienen lenkin ja tulevat viheltämällä takaisin. Huutelin ja viheltelin mutta kumpaakaan ei kuulunut. Auto oli parkissa tien varrella joka tekee lenkin, ajoin sen läpi. Sillä aikaa oli Halla tullut takaisin  lähtöpisteeseen mutta Jadea ei kuulu eikä näy. Yleensä liikkuvat aina kimpassa. Tunnin odottelin ja huutelin, alkoi olla jo iso huoli.

Tunnin päästä paniikki oli jo päällä. Jätin viltin hajujäljeksi ja ajoin kotiin. Laitoin ilmoitukset facebookkiin ja soitin Karsikkoon tuntomerkit. Sitten autolle ja takaisin etsimään. Kävin laittamassa katoamispaikalle ilmoituksen viltin viereen, ruokaa ja vettä myös.

Ajelin ympäri Immolankangasta ja tapaamani marjastajat sanoivat nähneensä ison koiran juosseen Immolankankaantietä eteenpäin yhdentoista maissa,  n. 3 km päässä katoamispaikalta.

Sitten vain ajelin ja ajelin ja ajelin..sain soiton ihmiseltä, joka osoittautuikin korvaamattomaksi avuksi. Tuijalla on jälkikoira joka on etsinyt koiria ennenkin. Sain myöhemmin iltapäivällä puhelinsoiton, jonka mukaan Jade on nähty Raatevaarassa, Immolankankaan ihan toisessa päässä talon pihassa klo 12.30.
Tuorein havainto sieltä, mutta aikaa kulunut jo kaksi tuntia.  Tuija tuli kuitenkin koiransa kanssa sinne ja Näppärä jäljesti upeasti, merkkasi yhden talon pihankin mutta jälki päättyi päällystetiehen. Jälkikoira Näppärä oli työskennellyt kaksi tuntia ja väsynyt oli sekin jo. Alkoi tulla hämärä ja etsintä oli pakko keskeyttää. Kotiin ajellessani kyselin vielä taloista matkan varrelta näköhavaintoja, kukaan ei olut nähnyt.

Yö meni pätkäunien varassa, huoli ja stressi oli kova. Muut koirat jotenkin vaistosivat sen ja hakeutuivat lähelle nukkumaan.

Heti aamun valjettua lähdin jakamaan ilmoituksia postilaatikoihin. Laitoin Radio Rexiin ilmoituksen myös. Ajoin teitä läpi katoamisalueella. Näkyi teeria, metsoja, pyitä, mutta ei koiraa. Vetta satoi ja olo oli kurja. Tuija soitti ja sanoi lähtevänä myös etsimään kymmenen maissa. Hän ajoi kuitenkin pyynnöstäni meille ja olimme karttoja katselemassa kun sain puhelinsoiton: Jade oli nähty Huhtilammen kyläkaupan kohdalta kilometri Tuupovaaraan päin. Se oli ollut maatilan pihassa syömässä maitojauhetta,  mutta ei ollut antautunut kiinni. Kahvit jäi pöydälle kun lähdimme pikaisesti sinne. Koira oli kuulemma ollut silminnähden väsynyt ja oli toivoa että se pyörisi alueella edelleen. Huutelimme, jaoimme ilmoituksia postilaatikoihin ja kiertelimme teitä. Ei näköhavaintoja. Kävin kävelemässä myös Fionan kanssa pellolla ja huutelin. Itkuhan siinä välillä tuli ja toivottomuus. Lähellä ja kuitenkin niin kaukana.

Puolenpäivän jälkeen lapsi piti kipseineen hakea koulusta. Ajelin kotiin, tankkasin autoa samalla. Tuija jäi vielä kiertelemään vähäksi aikaa. Puoli kaksi sain soiton että Jade on juuri nyt toisen maatilan pihalla. Tuija oli palaamassa takaisin hänkin, ja teki äkkikäännöksen kun sai soittoni. Olimme paikalla n. tunti näköhavainnosta, liian myöhään taas. Huutelimme ja viheltelimme. Päätin että olen täällä niin pitkään kunnes löydän sen. Nyt en enää myöhästy yhtään.

Paikalla tuli toinenkin henkilö, jonka kanssa olin puhelimessa puhunut useaan otteeseen. Lupasi ajaa yhden tien läpi ja jakaa ilmoituksia. Olin juuri ottanut Fionan autosta ja ajattelin lähteä sen kanssa kulkemaan jalkaisin alueella,  kun sain soiton että koira on otettu kiinni Uskalintiellä. Meinasi polvet pettää alta. Osoite saatiin,  vaikka löytäjälle piti soittaa monta kertaa . Olin niin väsynyt etten saanut osoitetta muistiin, onneksi Viena oli mukana. Navigaattorin mukaan matkaa sinne oli 11,8 km! Eikun autoon ja menoksi. Tuija sanoi, että hän haluaa nähdä tämän jälleennäkemisen.. Ajoimme peräkkäin voimalaitoksen läpi ja joen vartta. Epäusko tuli vielä matkalla, jospa se ei olekaan oikea koira. Sitten mie kyllä en kestä enää. Mutta se oli.

Meitä odotti auton takapenkillä makaava litimärkä,  juuri ja juuri jaloillaan pysyvä, rättiväsynyt Jade. Oli ollut tien varressa kulkemassa,  kun nämä ihanat ihmiset olivat ottaneet sen kiinni, oli vain heiluttanut häntää. Tuskin olisi enää jaksanut montaa päivää. Katoamisalueella on monia vaaranpaikkoja; soita, karhuja, susia, rekkoja...Jade oli varmaan myös uinut joen yli koska oli löytyessään litimärkä, onneksi ei ollut joutunut virtakohtaan. Sain koirani takaisin, sillä oli ollut suojelusenkeli matkassa♥



Hyvin oli hämmentyneen oloinen mutta hyppäsi heti omaan autoon. Tuija ehti vielä ikuistamaan tämän jälleennäkemisen. Huppu oli nurin, mutta onni oikein.

Kotiin päästyämme muut koirat olivat riemuissaan. Pikkukoira Nekkukin kulki kylkimyyryä Jaden edessa ja meinasi  työntää koko pään sen suuhun vaikka vaan oli tarkoitus varmaan vain nuolla suupieliä. Muut tökkivät Jaden nenällään ja se murahti niille kuin sanoen että "elekeehän nyt hössöttäkö, tässähän mie olen". Koko koira on aivan jäykkä, lihaksisto jumissa ja hurjan nälkäinen. Mutta jotenkin sen oloinen,  ettei vielä usko olevansa kotona. Illalla katseli hyvin epäluuloisen oloisena pimeyttä. Eihän se koskaan koko 8-vuoden olemassaolonsa aikan ole ollut yötä ulkona yksin pimeässä.

Kartan perusteella,  linnuntietä,  katoamis- ja löytymispaikan välimatka on 13km, mutta koirahan ei ole kulkenut suoraan. On se melkoisen reissun tehnyt! Kukaanhan ei tiedä mitä se on kokenut ja millaiset traumat sillä tästä jää. Mutta se ainakin on varmaa, että lämmintä ja pehmeää se osaa arvostaa, tuossa sängyssä nukkua tuhisee umpisessa unessa.

Vielä tätäkin kautta haluan lähettää suuret kiitokset koiraamme etsineille, tietoa jakaneille, ja muuten vain tsempanneille. Olette ihania ♥


PS. Vielä naamakirjasta sen verran että keskiviikko-iltana katoamisilmoitusta oli jaettu 360 kertaa,  enkä ennen sitä ollut hoksannut laittaa sitä omalla seinälläni edes julkiseksi. Vaikka kuulee jupinaaa facebookin tarpeellisuudesta niin tällaisessa tilanteessa ilman sitä koiraa tuskin olisi vieläkään löydetty.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Mihinkäs se kissa karvoistaan pääsisi..

Sanonnan kun "suomentaa",  niin se tarkoittaa tämän kanilan tapauksessa luonnonkeltaisen värin paluuta pienimuotoisesti kanikantaani.
Viime syksyn Ruotsin reissun seurauksena meille muutti luonnonharmaa Petite, jolla suvussa on luonnonkeltainen geeni. Sen isä on luonnonkeltainen saksantuonti,  Nalle, ja emän takaa löytyy luonnonkeltainen Konjak (urokset alla kuvissa) Ihastuin kuvaan Petitestä pentuna, oli selvästi malliltaan prinsessa-ainesta minun silmissäni.. ja mietin sen hankintaa pitkään  juuri tämän luonnonkeltaisen värin takia. Tarkoitushan oli alunperin hankkia uutta verta chinchillavärin muodossa. Petite kuitenkin muutti meille Borlängen näyttelystä ja on osoittautunut kaikin puolin hyväksi ostokseksi.





Loppukesällä kaverini tarjotteli erästä urosta meille, josta on luopumassa. En osannut sanoa ei...  hevosenkenkäkorvat ja isänsä Anselmin pää luonnonkeltaisessa kuoressa, ja se oli sitten menoa taas. Vielä kun samaisesta kanilasta meille tuli myöhemmin uroksen emä, oma kasvattini Åmenahillo, niin soppahan on sitä myöten valmis. On mennyt jo enemmän kuin pikkusormi, mitä sitä enää sit vastaan hankaamaan !! 


Hulluinta tässä on,  että kun taannoin Sannan kanssa laittelimme kimppaprojektimme kanssa pillit pussiin, olimme saaneet aikaan kympin värisiä ja malliltaan oikeita luonnonkeltaisia yksilöitä. Nauroimme että huipulle on hyvä lopettaa.. nyt aloitan taas alusta, tällä kertaan ihan itte :) Molemmat naaraat on astutettu ja poikasia odotellaan.

Chinchilla tulee pysymään, tulee aina olemaan ja on ollut se pääväri. Ja kuten alussa totesin, pienimuotoisesti mennään, en tule muuttamaan kanilaani luonnonkeltaiseksi.